Ajattelin tänäänKissojen keittiöpsykologiaa

Ensimmäinen villikissa

Kaikki suomalaiset heppatytöt ovat todennäköisesti jossain elämänsä vaiheessa lukeneet Nummelan Ponitalli tai Nea -sarjoja. Moni haaveilee vaikeasta hevosesta, jonka luottamuksen he ainoina saavuttavat ja yhteistyö kisakentillä on saumatonta. Sellaiset kultaiset haaveet minullakin aluksi oli, kun meille tuli ensimmäinen oikeasti arka kissa.

Valitettavasti totuus on tarua ihmeellisempää ja villiintynyt kissa ei ole ainakaan alkuun kiitollinen siitä, että se on tavalla tai toisella päätynyt eläinsuojeluyhdistyksen tilapäiskotiin. Se kokee olonsa uhatuksi, kuten mikä tahansa eläin stressitilanteessa. Se sähisee, murisee ja vetäytyy piiloon, koska ympäristö ja ihminen ovat sille tuntemattomia.

Näin teki myös Nappi, joka muutti meille 2011 joulukuussa tilapäiskotiin, vähän vahingossa. Ja muutti pois tammikuulla 2012, koska en vaan pärjännyt sen kanssa – tai oikeastaan, itseni kanssa.

Mutta kyllä se muutama viikko, minkä Nappi meillä oleili, muutti jotain sitten minussa. Alkuun olin järkyttynyt, että tällainen kissa pakotetaan ihmisten seuraan ja kontaktiin ihmisen kanssa. Sitten tuli surullinen olo kissan puolesta – mitä jos se olisi onnellisempi entisessä elämässään? Riistämmekö me sen siltä? Sittemmin pohdin, olisiko eutanasia paras ratkaisu.

Nyt, jälkikäteen katsottuna ja paljon viisastuneena ja oppineena ymmärrän, mistä nuo asiat kumpusivat – osaamattomuudestani. Tein eläimelle stressaavan ympäristön ja sain siihen reaktion. Se oli minun vikani, koska en osannut kohdella eläintä oikealla tavalla niin, että se olisi kesyyntynyt. Mutta olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on sen jälkeen ollut mahdollisuus oppia, miten kissa kesyyntyy.

“Mutta onhan se väärin pitää niitä villikissoja häkissä ahdistumassa”

En tiedä muista, mutta eläinsuojelulaissa häkittäminen ilman perusteltavaa syytä (esim. sairaus, löytöeläinolosuhteet 15 vrk) on kielletty. Meidän kissat asuvat omakotitalon muotoisessa häkissä, missä me ihmiset olemme sisällä, ja kissat otetaan arkeen mukaan. En ole häkittänyt yhtäkään villiintynyttä kissaa sen kesyttämiseksi, enkä tule häkittämäänkään, sillä mielestäni kissa ei kesyynny nurkkaan ahdistettuna.

Kesyyntymiselle on luotava omat olosuhteet. Kissan tulee pystyä olemaan rento, jotta se oppisi. Rento tarkoittaa sitä, että sillä on aina mahdollisuus paeta tilanteesta, eikä sitä väkisin altisteta mihinkään. Kesyyntyminen tällä tavoin on hidasta, mutta palkitsevaa. Ei araknofoobinen ihminenkään siedäty hämähäkkeihin sillä tavalla, että hänet heitetään hämähäkkien keskelle.

Rajoja toki pitää koetella, sillä mikäli kissan jättää oman onnensa nojaan ja antaa sen piileskellä talon pimeimmässä nurkassa, se valitsee nimenomaan sen. Rajojen koettelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kissa otetaan väkisin kiinni ja pidetään sylissä kunnes rauhoittuu, tai ajetaan selkä nurkkaa kohti niin että kissa joutuu puolustautumaan viimeisenä keinonaan. Ei. Rajojen koettelu tarkoittaa pehmeää kokeilua siitä, missä menee kiinnostuksen raja. Onko se tänään kymmenen senttiä lähempänä kuin eilen?

Villiintynytkin kissa alkaa oikeissa olosuhteissa ottamaan kontaktia ihmiseen jo mahdollisesti viikoissa, mikäli sille luodaan turvallinen tilanne missä sen ei tarvitse pelätä henkensä edestä. Joillekin villiintyneille tämä voi tarkoittaa nopeasti myös ihmisen koskemista, tai jopa puskemista. Joskus villiintyneestä kuoriutuu jopa sylikissa.

Eutanasia on yksi ratkaisu, muttei ainoa

Jos pystyisin, ja minulla olisi resursseja, pelastaisin kaikki maailman kissat, mutta siihen ei kukaan pysty – edes miljonäärit. Siksi haluan levittää tietoa ja kertoa näkökulmia, jotta saamme uusia toimijoita ja apua toimintaan. Varsinkin eläinsuojelukentällä moni on sitä mieltä, että villiintynyt kissa ei kesyynny, eikä niihin kannata tuhlata resursseja. Ymmärrän tämän väitteen, mutten ole samaa mieltä.

Suomessa hylätään vuosittain kymmeniä tuhansia kissoja. Osa niistä on kesyjä, jotka joutuvat löytölöihin heitteille jätettyinä, osa hylätään luontoon ja otetaan kiinni langanlaihoina ihmisten pihamailta. Koska resurssipula on valtava, on vaikea välillä nähdä, miksi yhdistykset haluavat väellä vängällä käyttää vähiä resurssejaan niihin kissoihin, jotka ovat usein vaikeimpia käsitellä ja eivät selkeästi ole kiitollisia avusta.

Me autamme niitä siksi, koska villiintyneet kissat ovat altavastaajia – niillä ei ole arvoa. Ne ovat nimenomaan niitä, joihin kukaan ei usko, ja elämä voi päättyä ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aliarvioisimme kesykissojen hätää: autamme myös niitä. Meille jokainen kissa on yksilö ja samalla viivalla. Jokainen niistä ansaitsee uuden mahdollisuuden.

Populaatiot ovat savotta: usein yli 50 huonokuntoista kissaa jotka suhtautuvat ihmiseen kuin viikatemieheen. Ymmärrän, miksi eutanasia on helppo ratkaisu. Ja jos resursseja ei ole, niin se on hyvä ratkaisu, sillä se on parempi kuin se että kissat lisääntyisivät sisäsiittoisesti keskenään, nälkiintyisivät tai kuolisivat kissaruttoon. Se on yksi ratkaisuista. Mutta on väärin sanoa, että villiintynyt kissa ei kesyynny – ne kesyyntyvät, jos niille tarjotaan oikea ympäristö ja annetaan uusi mahdollisuus. Kaikilla ei ole siihen resursseja, mutta jos meillä kerran on, miksi se olisi pois keltään?

Usko siihen muutokseen, mitä haluat nähdä

Eläinsuojelutyössä kurjuudella markkinointi on yleistä. Totta kai – teenhän sitä itsekin, myös tässä blogipostauksessa. Mutta jos me hoemme joka suuntaan, että resursseja ei ole tai villiintynyt ei kesyynny, siitä tulee itseään toteuttava ennustus. Kukaan ei uskalla uskoa toisin, tai edes yrittää.

Kun aloitin nykyisessä yhdistyksessä, kissoja tuli vuoden sisään 35, koska uskoin ettei meillä ole resursseja enempään. Nykyään otamme sisään yli kaksi sataa kissaa vuodessa ja osa niistä on hyvinkin haasteellisia ja vaikeita tapauksia, joille kukaan muu ei halua antaa mahdollisuutta, koska kotiutuminen on niin vaikeaa. Sellaisen kissan kotiutumiseen vaan pitää uskoa, tietoa pitää levittää ja näyttää eri näkökulmia. Tämä tilanne muuttui ainoastaan sillä, että olen kouluttanut, neuvonut ja avustanut toisen palkkatyön verran tilapäiskoteja arkojen kissojen kanssa. Ja koska uskoin, että se on mahdollista.

Me olemme täällä muuttamassa maailmaa. Sitä ei muuteta kyynisyydellä, negatiivisuudella tai kurjuudella. Sitä muutetaan näyttämällä mahdoton toteen. Esimerkillä. Kun me annamme villiintyneelle kissan arvon, niin tekevät muutkin. Se on nähty jo: kuusi vuotta sitten tilanne oli täydellisen erilainen. Nyt jo sterilointikampanjat ja pitkälliset populaatiotyhjennykset ovat edesauttaneet muutosta. Populaatio-ongelma on jo yleisessä keskustelussa, toisin kuin silloin kun minä aloitin.

Kissan arvoa ei nosteta sillä, että kerrotaan niiden olevan toivottomia tapauksia. Se nostetaan pohjamudista sillä, että näytetään sillä olevan arvoa. Ehkä olen idealisti, mutta haluan uskoa siihen muutokseen. Olen nähnyt sen pienemmässä mittakaavassa niin monesti, kun ne villiintyneet kissat opettelevat ensiaskelia kesykissana, ja kun ne kehräävät ensimmäistä kertaa ihmiselle. Jokainen yksilö ansaitsee mahdollisuuden. Yhdessä voimme myös yrittää antaa sen niille.

Ja niin, se Nappi. Nappi, jonka kanssa minä luovutin, heitin hanskat tiskiin ja vähän itkeä tirautin turhautumisesta. Se Nappi sai maailman parhaan kodin ja on maailman onnellisin kissa. Ja antaa uuden omistajansa silittää, kehrää ja on ihan kuin mikä tahansa kotikissa. Sitä parempaa palkintoa tästä työstä en voisi ikinä saada.

Postauksen kuvat ovat Napista 2012 tammikuulta.

Tags:

2 comments

  1. Loistava kirjoitus! Muistan kun oma kissani tuotiin minulle Virosta ja se tunne kun oikeasti mietin pärjäisinkö sen kanssa oli äärimmäisen turhauttava. Villi se ei ollut, joten siinä en voi tähän samaistua, mutta äärimmäisen, hyvin hyvin arka. Niin arka että kaikki piti ensimmäisenä vuotena käydä sen kanssa läpi vaikeimman kautta, uusiin asioihin totuttaen. Joskus onnistumisten jälkeen unohtuikin miten arka se oikeasti olikaan ja sitten mentiinkin taas takapakkia. Varmasti itsekin olisin aikoinaan ajatellut samalla lailla kuin Napin tapauksessa jos yhteiselo olisi mennyt tuosta vielä asteita haastavammaksi.

    Toistan nyt itseäni mutta loistava kirjoitus, kiitos siitä! 🙂

    1. Riksu

      Kiva että tykkäsit! Tämä aihe on semmoinen, etten kyllästy siitä puhumaan. Varsinkin keskustelupalstoilla eniten häiritsee, että ihmiset jotka eivät ole ikinä kesyttäneet kissaa tai ylipäätään olleet tässä touhussa mukana, niin huutelevat sitä, ettei kissa kesyynny.

      Pusuja Nalalle! Hän on upean värinen pieni likka. Kilpparit on lähellä sydäntä. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.