Orpopentujen hoito-opas

Orvot kissanpennut ovat sellaisia mitä en haluaisi enää ottaa kertaakaan. Siihen on monta syytä, mutta yksi suurimmista on, että en haluaisi yhdenkään pennun orpoutuvan. Valitettavasti näitä pieniä ja isompiakin orpoja tulee yhdistyksille, vahvasti PESUlla syksypainotteisesti.

Mikä tahansa pentue voi orpoutua, mutta yleisimmät syyt ovat emon auton alle jääminen tai muu mystinen katoaminen. Muita, vähemmän yhdistyksellä nähtyjä syitä ovat esimerkiksi emon maidontulon loppuminen, emo pentujen hylkiminen tai emon vakava sairastuminen. Jos hoidat pentuetta, niin muista pitää emo sisätiloissa turvallisesti, tarjota sille riittävästi ruokaa ja vettä, sekä ehkäistä sairauksia mahdollisuuksiesi mukaan. Älä myöskään tietoisesti tee pennuista orpoja: jos löydät pennut jostain, älä koske niihin ellei niillä ole välitöntä hätää. Pyydä neuvoja emon loukutukseen paikallisesta eläinsuojeluyhdistyksestä tai löytölästä, äläkä häiritse pentuetta ennen kuin saat ohjeistuksen ottaa pennut pesästä! Kissaemo vaihtaa pesän paikkaa hyvin herkästi, jos pesärauhaa häiritään, joten pentueen talteenotto voi olla hyvin haastavaa.

Vaikka orpopentujen hoito ei ole rakettifysiikkaa, se vaatii sitoutumista; enemmän kuin pentueen hoito ylipäätään. Tässä postauksessa kokosin kokemuksen kautta kerrytettyjä asioita ja muita asioita, jotta jos joku tähän ikävään tilanteeseen joutuu, on edes jotain apua tarjolla.

Tämä artikkeli lähtee nyt siitä oletuksesta, että sinulla on käsissäsi jostain syystä kasa orpoja kissanpentuja.

Keinoemo: miksi ja miksi ei?

Jokaiselle kissanpennulle parasta olisi päästä emon tissille ja kainaloon kellimään. Valitettavasti orpopennuilta tämä mahdollisuus on syystä tai toisesta johtuen poistunut. Luonnollista on tällöin miettiä keinoemon hankkimista.

Varsinkin eläinsuojelutaustaisilla pennuilla tautirasite on monesti kova. Usein pennuista ei tiedetä mitään muuta, kuin että tuossa ne nyt ovat. Taustalla voi olla siis kissaruttoa, herpestä, calikia, mycoplasmaa, klamydiaa, coronaa, FIViä, FeLViä sekä erilaisia muita satunnaisia tauteja. Tämän lisäksi emme tiedä onko emoa ruokittu esim. raa’alla järvikalalla (leveä heisimato eli lapamato) jne… Taudit eivät välttämättä näy juuri orpoutuneissa pennuissa emonmaidossa saatujen vasta-aineiden vuoksi. Tämän vuoksi sokeana pentujen sijoittaminen toiseen pentueeseen saattaa riskeerata toisten pentujen elämän.

Vaikka orpopennut itsessään olisivatkin ilman tautirasitetta, myös vastaanottavalla pentueella voi olla laaja kirjo rasitteita, mukaan lukien yllä luetellut. Varsinkin pienelle orvolle, jolla ei ole emonmaidosta saatuja vasta-aineita enää tukenaan eikä välttämättä emolta juuri sille virukselle olisikaan, tauti voi olla kohtalokas.

Keinoemotoiminnassa luotetaan siihen, että kissaemo hyväksyy täysin vieraan kissan pennut oman pentueensa joukkoon. Joskus tämä onnistuu, varsinkin jos synnytyksestä on lyhyt aika — hormonitoiminta on korkealla ja kissa omii pennut itselleen herkästi. Onnistuminen on varmempaa, mitä lähempänä iällisesti tulevat pennut muistuttavat emon omaa pentuetta. Uudet pennut kannattaa pestä ja kuivata emon oman pentueen hajuisilla pyyhkeillä ja hangata pentuja ristiin märällä pyyhkeellä, niin että pennut tuoksuvat kaikki samalta.

On kuitenkin mahdollista, ja yllättävän yleistä, että kaikesta tästä huolimatta emo murisee pennuille ja käy niiden päälle — joskus jopa tappavasti. Ne ovat vieraita kissoja, jotka yrittävät sen pesään (monesti pentu nälkäisenä hyökkää heti tissille muiden pentujen mukana). Kissa voi olla ihmistä kohtaan hyvin sosiaalinen ja rakastava, mutta kissaemo on hyvin reviiritietoinen sen pesästä ja sen pennuista, koska se on osoittautunut ajan saatossa hyväksi elossapysymysstrategiaksi. Sitten on myös niitä kaikkia pentuja esteettömästi rakastavia kissaemoja, jotka hyväksyvät viisi uutta pentua omien kolmen joukkoon, täysin ongelmitta.

Voi kuitenkin olla hyvin riskialtista kokeilla edes orpopentuja sopivalle keinoemolle ja siksi tulee käyttää erityistä harkintaa kun käsissä on pienet, haavoittuvaiset orvot. Myös pullon kautta voi kehittyä hienoksi, normaaliksi ja tasapainoiseksi kissaksi, mutta tämä vaatii tietenkin työtä ihmisen puolelta enemmän. Jokainen tilanne pitäisi harkita tapauskohtaisesti hyvin tarkasti, mikä on orpoutuneiden kissanpentujen kannalta paras. Varsinkin, jos pentuja on ainoastaan yksi, voi olla riski harkitsemisen arvoinen, sillä sosiaalisten taitojen oppiminen jää muuten hyvin puutteelliseksi.

1. Pentujen iän määrittäminen

Usein omistaja tietää syntyneiden pentujen iän, mutta jos tätä tietoa ei ole tarjolla, täytyisi jotenkin arvoida minkä ikäisiä pennut ovat. Pentujen ikä vaikuttaa muun muassa niiden ruokintatiheyteen ja siksi iän määritys on hyvin tarpeellista. Lisäksi voidaan paremmin seurata, miten pentu vertautuu muihin vastaavan ikäisiin pentuihin ja onko se kehityksestään jäljessä, sekä koska huolestua.

Yksi hyvä mittari on pennun paino. Valitettavasti kuitenkin esim. pitkään ilman emoaan olleet pennut ovat monesti kuivuneita, joten paino ei ole välttämättä 100 % tarkka mittari iästä. Lisäksi osa pennuista voi olla aliravittuja, jolloin paino ei kerro oikeastaan mitään iästä.

Nyrkkisääntönä voidaan varsinkin alkuviikoilla pitää, että pentu syntyy noin 70-120 grammaisena, ja painoa tulee viikossa noin 100 grammaa. Näin voi karkeasti arvioida, että jos pentu painaa 1. viikolla +-100 grammaa, toisella se alkaa olla +-200 grammaa, kolmannella +-300 grammaa… jne. Huom! Jokainen pentu on yksilö, joten paino ei voi olla ainoa mittari iän arvioinnille. PESU ry on ottanut vastaan jopa 12-viikkoisia kissapentuja, joilla on ollut painoa 300-500 grammaa.

2. Kuivumistila, kylmettymistila?

ÄLÄ SYÖTÄ KYLMETTYNYTTÄ PENTUA, vaan lämmitä se ensin rauhallisesti pyyhkeessä normaalilämpöiseksi. Kissan normaali lämpö on noin 37,5-38,9 astetta. Pennun voi lämmittää esim. lämminvesipullolla tai lämpöpeitolla hitaasti ja rauhallisesti. Pidä pennun ja lämmönlähteen välissä pyyhettä niin, ettei se lämpene liian nopeasti ja kuivu. Pennun lämmönsäätely ei toimi vielä kuten aikuisella kissalla, joten lämmittämistä ei saa tehdä yhtäkkisesti.

Kuivuneen pennun kanssa täytyy syötöt aloittaa hitaasti ja rauhallisesti, pieniä määriä kerrallaan. Pieni keho menee nopeasti shokkiin, vaikka ensin kaikki tuntuisikin hyvältä. Kuivumista ja sitä seurannutta nesteytystä usein seuraa ripuli.

3. Syötöt: mitä, milloin ja miksi

Syötä pennuille ainoastaan KISSAN emonmaidon vastiketta. Mitä pienempi pentu on kyseessä, sitä tärkeämpää tämä on. Olen joutunut hoitamaan esim. 3-viikkoisia orpoja, joille on syötetty kermaviiliä ja jauhelihaa, ja jotka olivat siitä syystä veriripulilla, koska suolistonukka ei ollut kehittynyt oikein. Vastaan on tullut myös 8-viikkoisia, joilta suolistonukka on lähes kokonaan tuhoutunut, koska niille on aloitettu ikätasoon sopimaton ruokavalio.

Pentujen iän määrittäminen myös vaikuttaa niiden ruokintaan. Ensimmäinen ruokinta kannattaa hoitaa pieniä määriä kerrallaan usein, vaikka pentu olisikin nälkäinen. Muuten jatketaan ikätason vaatimalla tavalla.

Myös sama viikko-nyrkkisääntö yleensä toimii hyvin syöttöjen väliin, varsinkin alkuun. Viikon ikäinen syö noin tunnin välein, kahden viikon ikäinen kahden tunnin.. jne. Väliä pidennetään viikon mittaan hitaasti kerrallaan. Pennut aloittavat kiinteän maistelun noin 4-5-viikkoisena, mutta mitä pidempään pentu juo myös maitoa, sitä parempi se on suolistolle, joka pääsee kehittymään rauhassa. Varsinkin ilman varsinaisen emon maidon tukea kiinteälle ruoalle opettelu kannattaa tehdä hitaasti ja rauhallisesti, ei ajatuksella ”näin pääsen pulloruokinnasta nopeasti eroon”. Monesti pennut itse tekevät selväksi missä vaiheessa kiinteä ruoka on tärkeämpää kuin pulloravinto, mutta pulloa kannattaa tarjota niin pitkään kun pentu siitä huolii.

Nälkäinen pentu ei rauhoitu, vaan on levoton: kitisee ja pyörii. Se myös hamuaa kättä.

Ennen jokaista syöttöä, varsinkin alkuun, punnitse pentu ja tee painotaulukko. Vertaa painoja aina edeltävän vuorokauden vastaavaan aikaan tehtyyn punnitukseen. Paino voi heittelehtiä grammoja syöttöjen välillä kumpaankin suuntaan, mutta jos vuorokausien väliä katsoo, sen pitäisi olla noususuhdanteessa. Usein pennut kerryttävät alkuun noin 10 g/päivä painoa. Jos paino junnaa paikallaan, pentu saa juuri ja juuri tarpeeksi ravintoa joka menee kaikki kasvuun. Jos paino lähtee laskemaan, jotain on vialla ja sinun tulisi nopeasti hakeutua eläinlääkärin pakeille.

4. Syötöt: miten?

Alku varsinkin on usein vaikea. Kissoille tehtyjä tutteja ja tuttipulloja tulee esim. kissan emonmaidon paketissa (Royal Canin). Lisäksi settejä voi ostaa erikseen. Mitä pienempi pentu on, sitä vaikeampaa pulloruokinta on. Pyydä silloin ohjeistusta orpopentuja aiemminkin hoitaneelta ihmiseltä. Monet käyttävät pienillä pennuilla letkutusta, mutta tämän saa tehdä ainoastaan osaava henkilö. Letkutuksessa on iso riski nesteen keuhkoihin joutumiselle (aspiraatiolle), joka johtaa yleensä pennun kuolemaan. Niinkin pienen, kuin vuorokauden ikäisen pennun, saa pidettyä hengissä vain pullon avulla, eli letkutusta ei ole täysin välttämätöntä käyttää.

Tavoite kaikessa pulloruokinnassa on saada pentu itse imemään maitoa tutista. Imemishalukkuuteen vaikuttavat useat asiat: nälkäaste, maidon maku, maidon lämpötila, tutin koko ja myös imemistekniikka. Älä koskaan syötä pentua selällään sylissä, vaan jäljittele sellaista asentoa mikä pennulla on emon nisällä: pentu makaa vatsallaan tai seisoo kannatellen etuosaansa. Tutti on viistossa alaspäin niin, että pennun on helppo imeä sitä eikä vatsaan mene ilmaa.

Vastikkeen tarve per syöttö ilmenee vastikepakkauksesta. Pienimmät syövät jopa milliä, kahta syötöllä; syöttöjä on tällöin todella usein. Jos pentu on alle 3-viikkoinen, suosittelen tuttipullon ja tutin desinfioimista keittämällä (tai kaatamalla kiehuvaa vettä niiden päälle) ennen jokaista ruokintakertaa. Käsittele pentua vasta käsidesin jälkeen, koska niin pienelle pienikin pöpö voi olla hengenvaarallinen. Tee maitoliuos kiehautetusta vedestä.

Pienelle pennulle ei käytetä välttämättä tuttipulloa, vaan 1-5 millin ruiskua. Ruiskuun kannattaa laittaa jonkinlainen tutti, sillä se helpottaa pennun imurefleksiä. Tarkoitus ei ole painaa vastiketta pennun suuhun, vaan saada pentu imemään vastike ruiskusta. Jos pentua pakkojuottaa, neste saattaa mennä keuhkoihin ja pentu menehtyä.

Ennen syöttöä, tarkista onko pakkauksesta tutin reikä sopivan kokoinen. Sitä se on, jos kääntäessäsi tuttipullon ylösalaisin, tutti tiputtaa pieniä tippoja itsestään. Jos se vuotaa solkenaan, reikä on liian iso. Jos sieltä ei tule mitään, tutti on joko tukossa tai reikä on liian pieni; isonna reikää varovasti esim. saksilla.

Vastikkeen tarjoilulämpötila on kädenlämpöinen tai hieman lämpimämpi. Vastike ei saa kuitenkaan missään nimessä polttaa ihoa! Mieti, että mitä tunnet ihollasi, tuntuu pennuille kielellä. Varsinkin jos pentuja on paljon tai ruokinta on hankalaa, varaa lämminvesihauduke pullolle valmiiksi, joka pitää vastikkeen lämpimänä syötöllä. Kylmä vastike voi aiheuttaa pennun kylmenemisen. Pennut myös huonosti huolivat jäähtynyttä vastiketta.

Usein ensimmäisellä kertaa pentu ei ymmärrä imeä tuttia. Kohdista tutti pennun suuhun rauhallisesti, purista tutista pienesti maitoa kielelle ja odota, että pentu nielee sen. Jatka näin, kunnes pentu tarrautuu tuttiin kielellään. Imemisen näkee korvien pienestä liikkeestä; ilme on keskittynyt, kieli rullalla tutin ympärillä ja korvat liikkuvat eteen ja taakse pennun imiessä pullosta vastiketta. Lisäksi leuan alla lihakset tekevät töitä. Joskus imurefleksin löytäminen tarkoittaa tutin kokeilua suussa useita kertoja. Pentu voi yrittää järsiä tuttia tai työntää sitä pois. Tärkeintä on tarkastaa, ettei tuttia tuki mikään, vastike ei ole liian viileää tai liian kuumaa, ja että tutti on oikean kokoinen pennun suuhun (tarpeeksi pieni). Sekä tietenkin, pysyä itse rauhallisena eikä turhautua.

Tarjoa vähintään sen verran vastiketta, mitä vastikeohjeistuksessa lukee. Mikäli pennulla on nälkä, tarjoa ihmeessä enemmän. Jos vastiketta ei yhdellä syötöllä mene tarpeeksi, kokeile pentujen pissattamista (ohjeet alla) välissä ja lämmitä vastiketta sillä välin. Yleensä lämmin vastike rakon tyhjentämisen jälkeen menee hyvin uudella kierroksella!

Jotkut vastikkeet klimppiintyvät viiletessään ja tukkivat tutin reiän, mikä aiheuttaa sen että pentu imee ilmaa. Tarjoa vastike siis aina tarpeeksi lämpimänä ja seuraa että pentu juo tarpeeksi, eikä vaan pumppaa itseensä ilmaa.  Jos mahdollista, syötä pennulle samaa vastiketta koko ajan, sillä vastikkeen vaihtelu saattaa sekoittaa vatsan.

Ruokinnan ajaksi syli kannattaa peittää pyyhkeellä, sillä maitoa roiskuu…

5. Vessa-asiat

Pentu ei osaa spontaanisti pissata tai kakata, vaan kissaemo hoitaa nuolemalla pennun takamusta tämän puolen, useita kertoja päivässä. Normaalisti pentu pissaa jokaisella pissatuksella (jos se ei pissaa, se ei ole tarpeeksi nesteytynyt!) ja kakkaa noin kerran päivässä.

Pennun kakka voi olla mitä tahansa normaalin ruskeasta keltaiseksi mönjäksi. Joillakin vastike pistää vatsan niin pahasti sekaisin, että pentu on täynnä ilmaa kuin ilmapallo ja kakka on tuhrua. Tällöin pentua pitäisi tarkkailla hyvin tarkasti ja lähteä herkästi eläinlääkäriin.

Joskus pennulle tulee myös karmiva ummetus, joka vaatii öljyhoitoa. Seuraa että kakkaa tulee siis tarpeeksi usein eikä suoli tukkeudu. Varsinkin orpopennuilla suolen toiminta on monesti ongelmallista ja tasapainottelua. Vatsaa hieromalla voi yrittää ehkäistä kaasujen pakkaantumista ja edistää suolen toimintaa. Hiero vatsaa yläruumiista alaspäin kevyesti sormilla pyörivällä liikkeellä.

6. Lussutus

Varsinkin aikaisessa vaiheessa orpoutuneet pennut saattavat kehittää itselleen hyvin ikävän lussutustaipumuksen, joka kohdistuu muihin pentuihin. Tämä on kehitystasoon nähden normaalia — pentu hakee nisää imemällä lohtua varsinaisen ravitsemuksen lisäksi. Ainoa epänormaali piirre tässä on se, että valitettavasti sen vuoksi, että emoa ei ole saatavilla, imeminen saattaa kohdistua toiseen pentuun ja tarkemmin, pennun genitaalialueeseen.

Tämä ei ole hyvä asia. Kollipennulla tämä saattaa aiheuttaa virtsaputken umpeen turpoamisen tai peniksen kuolion, ja molemmissa tilanteissa pennulla on akuutti hengenvaara. Naaraskissalla genitaalialue turpoaa ja voi tulehtua. Usein lussutus kohdistuu kuitenkin kollipentuihin, koska niiden genitaalialue muistuttaa jonkin verran emon nisää.

Meillä Pissasirkuksessa on ollut nyt kaksi pentuetta, joilla tämä ongelma on ollut, sekä kolmas hoidossa jonka kanssa huomattiin sama asia. Tähän mennessä meidän kokemukset tämän tavan kehittymisestä ovat olleet noin 1-3 -viikkoisilla pennuilla. Kaikkein parasta olisi, jos pennun lussutustaipumus saataisiin heti kohdistettua esimerkiksi pehmoleluun, mutta varsinkaan meidän ensimmäisen lussuttaja-pentueen kanssa tämä ei ollut enää mahdollista (olivat olleet pitkään keskenään ennen yhdistykselle tuloa). Kun tapa on muodostunut, siitä on enää hyvin haastavaa päästä pois, eli ennakoivat toimenpiteet ovat tässä avainsana.

Nyt viimeisimmän pentueen kohdalla lussuttaminen saatiin loppumaan ihmisten nilkkasukista tehdyillä pienillä housuilla (rei’ät takajaloille, sekä hännälle, lopuksi kun ei muuten pysynyt niin tehtiin potkupuku-malli johon rei’ät myös etutassuille). Housut/potkupuku puettiin pennulle aina siksi aikaa, kun se oli muiden pentujen kanssa, jolloin lussutustapa ehti unohtua, kun lussuttamaan ei päässyt. Molempia kollipentuja, joihin lussutustaipumus kohdistui, housutettiin 1,5 viikkoa. Tämän jälkeen ne saivat olla valvottuna keskenään ilman housuja niin, että hoitaja pystyi tarkkailemaan onko taipumusta vielä. Kun pennut alkoivat hakeutua laatikolle, niin housuja ei tarvinnut enää pitää, eikä taipumusta ole enää sen jälkeen näkynyt.

Lussutus voi olla pientä, ja helpolla ohi, tai sitten siitä ei meinaa päästä millään eroon. Myös extra-läheisyyden tarjoaminen lussuttavalle pennulle voi olla hyödyksi, sillä lohtua ja läheisyyttä pentu tällä käytöksellään hakee. Tärkeintä kuitenkin on, että lussutus estetään, eikä pentu saa vahvistettua tapaa.

Pahimmassa tapauksessa, jos lussutus ei lopu ennalta ehkäisevillä toimenpiteillä, pennut täytyy erottaa toisistaan. Parasta olisi erottaa ne niin, että voivat kuitenkin valvotusti olla kontaktissa ja nähdä toisensa kokoaikaisesti, mutta se on haastavaa järjestää. Pennun sosiaaliset taidot eivät kuitenkaan kehity hyvin, jos pentu on eristyksissä muista kissoista.

7. Ympäristö/tila

Pennun ympäristön tulisi olla täysin turvallinen, lämmin (normaali sisälämpötila) ja vedoton. Pienellä, mönkiväisellä orpopennulla tämä voi tarkoittaa pehmustettua koria tai vaikka pahvilaatikkoa, jossa on lämpöpullo. Liikkumatilaa olisi kuitenkin hyvä olla, mitä enemmän pentu vanhenee. Meillä on hyväksi havaittu alkuun kevythäkki tai läpinäkyvä säilytyslaatikko ilman kantta. Asiaankuuluvilla pehmusteilla, tietenkin!

Noin 3-4 -viikkoiselle voi laittaa jo paakkuuntumatonta hiekkaa pieneen vessalaatikkoon (esim. karkkilaatikko). Pennut monesti hyvin itsenäisesti hakeutuvat kaivelemaan laatikkoa ja saattavat alkaa opetella myös laatikon käyttöä, myös ilman ison kissan mallia. Tätä mallia voi antaa myös ihminen kuopsuttamalla sormilla hiekkaa laatikossa ja tietenkin myös nostamalla pentua sinne ja pissattamaan sen niin, että pennun tassut ovat hiekalla.

Hyviä ohjeita löytyy myös amerikkalaisen Kitten Ladyn Youtube-kanavalta. Käy kurkkaamassa!

Tällä oppaalla pääset alkuun orpopentujen hoitamisessa. Muista, että sinulla on hoitajana eettinen vastuu sitoutua pentujen hoitoon, koska olet ne itsellesi ottanut. Jos et pysty hoitamaan pentuja yllämainitulla tavalla, toimitathan ne asiantuntevalle taholle. Orpopentujen kanssa täytyy herkästi myös lähteä eläinlääkäriin, joten otathan ylös mm. päivystävän eläinlääkärin numeron ja osoitteen jo johonkin, ja varmista että pystyt lähtemään tarvittaessa (kyyti, varasuunnitelmat menoille ym.).

Oletko varma, että pystyt sitoutumaan pennun ruokintaan jopa tunnin, parin välein, päivin ja öin? Oletko varma, että pystyt lähtemään minuuteissa päivystykseen, jos pennun tila äkillisesti romahtaa? Lähtövalmius lääkäriin täytyy olla järjestettynä jopa 24/7, koska pennun tilanne voi radikaalisti muuttua.

Jos olet, tervetuloa remmiin.