Kissojen keittiöpsykologiaaTilapäiskotitoiminta

Kouluttamalla kesyksi

Mä tulen nyt kaapista. Meillä on tällä hetkellä kaksi – minun mielestäni – kesyä villikissaa.

Kuva: Jalatkin katos kaksikolta. Vasemmalla Tiuhti, oikealla Viuhti, eli tutummin kotinimiltään Vanttu ja Vini.

Suomessahan ei varsinaisesti villikissoja ole (ellei nyt puhuta ilveksistä), mutta luontomme on valitettavasti pullollaan villiintyneitä kotikissoja, joille ei luontaisia vihollisia löydy. Villiintyneet kissapopulaatiot ovat yksi Suomen suurimmista eläinsuojelullisista ongelmista, ja arkipäivää monella paikkakunnalla: varsinkin maalla. Ongelma ei tosin rajoitu vain maalle: syksyllä 2013 olin loukuttamassa kissapopulaatiota alle kymmenen kilometrin säteellä Tampereen keskustasta. Viime kesänä sain tietää neljästä populaatiosta. Pääsimme tyhjämään vain yhtä.

Monen yhdistyksen ja valvontaeläinlääkärin ratkaisu niihin on yksinkertaisesti loukuttaa kissat ja lopettaa ne. Ymmärrän miten tähän ratkaisuun päädytään; usein kissapopulaatio-asukin elämän alku on vähemmän lupaava: ne ovat vammautuneita, sairaita sekä lähtökohtaisesti kissat suhtautuvat ihmiseen jo negatiivisemmin. Lisäksi, koska populaatiosta voi kerralla tulla kahdestakymmenestä sataankin kissaan, vapaaehtoisten resurssit ovat rajalliset – ja paikat säästetään kesykissoille, joille kodin etsiminen on helpompaa.

Syystä tai toisesta nämä pienet sähikäiset ovat vieneet sydämeni, vaikka aluksi ajattelin kesyttämisen olevan villikissalle raskas ja jopa julma prosessi. Nyt olen onneksi eri mieltä, koska olen nähnyt kesyyntymisen kokonaisuutena.

Monen mutkan kautta tähän tilanteeseen on päästy. Suomalaisella eläinsuojelulla resurssit pursuavat jo kesykissojen määrän vuoksi – miksi kukaan haluaisi haaskata kallisarvoisia tilapäiskotipaikkoja kissaan, joka sähisee, sylkee, raapii ja puree?

Siksi, että niistä tulee todellakin uskollisimpia, mahtavimpia kavereita ikinä. Joistain jopa sylikissoja. Ei tietenkään häkittämällä tai pakottamalla – vaan rakkaudella, ajalla, nameilla… ja kouluttamalla?

Tiuhti ja Viuhti

 

Tiuhti
Hui saamari kun ihmiset on jänskiä. Tiuhti: ensimmäiset viikot meillä

Tiuhti ja Viuhti eivät ole meidän ensimmäiset villiintyneet populaatioasukit. Meillä on ollut niitä varsin vähän muihin tilapäiskoteihin verrattuna, koska aiemmin liikuimme paljon ja populaatioasukille ympäristön tarvitsee olla hyvin rauhallinen, luotettava ja pysyvä. Ylimääräistä stressiä on pyrittävä välttämään. 

Tosin, joissain tapauksissa stressitilanne – eli esimerkiksi kissan muutto toiseen paikkaan – on auttanut kissaa kiintymään ihmiseen ja se onkin ottanut ison harppauksen eteenpäin.

Tämä mammakaksikko tuli noin viidenkymmenen kissan populaatiosta. Ne arvioitiin tullessa noin kolmivuotiaiksi. Ihmiskontaktia niillä ei ollut paljoa, mutta ne uskaltautuivat ruoan toivossa hyvin lähellekin ja ajateltiin, että ne ovat helppoja kesyttää. Koko populaatio haettiin pois muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jotka leikkautettiin. Mukana oli paljon emoja, joilla oli pentueita. Usein emot olivat niitä haastavimpia, koska ne kokivat ihmisen uhkana.

Viuhti
Saiskos sitä ruokaa lisää jo? Viuhti: ensimmäiset viikot meillä

Koska mikään ei mene kuin Strömsössä, eihän nämä tietenkään olleet helpoimmasta päästä ollenkaan. Molemmille oli kehittynyt suuri varautuneisuus ihmisiä kohtaan, ja vaikka ne nopeasti ymmärsivät, että sisäoloissa ihminen on varsin vaaraton ja itseasiassa ruoan lähde, niillä oli vahva henkilökohtainen kupla johon ei noin vaan sisälle päässytkään. Varomatka ihmiseen oli siis aluksi noin pari metriä. Ensimmäisen vuoden ne viettivät toisessa tilapäiskodissa ja muuttivat meille vuoden 2014 alussa.

Luulen, että myös tämän kaksikon kanssa olisi päässyt parhaaseen tulokseen, jos ne olisi erotettu alusta alkaen kahteen eri paikkaan. Todennäköisesti tällöin tukeutuminen sosiaaliseen kissaan olisi edesauttanut kesyyntymisprosessia. Se olisi ollut mielestäni kuitenkin eettisesti väärin – nämä kaksi ovat sydänystäviä sanan isoimmassa merkityksessä. Ne nukkuvat samassa kasassa ja myös puskevat toisiaan ruoka-aikana kerjätäkseen vähän ylimääräistä hyväskää.

Meidän operaatio

Aikaisemmin meidän villiintyneiden kanssa on päästy hyviin väleihin ihan jo rauhoittavilla signaaleilla ja säännöllisillä ruoka-ajoilla. Esimerkiksi silmien siristely ja ihan se, että ruoka tulee tietyllä kellonlyömällä ihmiseltä, on kissoilla ollut ihan ok kesyttämistapa. Pikku hiljaa on rikottu jää, päästy ruokakupilla koskemaan ja kohta saatu myös sähikäisestä kehrääjä.

Viuhtiin ja Tiuhtiin tämä ei ollutkaan tarpeeksi tehokas tapa.

Kesäkissat partsilla

Olen nyt vuoden pohtinyt pääni puhki. Nykytilanteessa molemmat ovat kotona rentoja ja makoilevat keskellä lattiaa sekä tulevat jopa katsastamaan vieraita, eivätkä vain piilottele. Silittää, tai koskea, ei kuitenkaan saa. En näe silitykseen tai kosketukseen pakottamista näiden kannalta hyvänä ratkaisuna – sillä voitaisiin ottaa nykytilanteesta jopa takapakkia.

Millä siis opettaa kissalle, joka kavahtaa kosketusta, että se ei ole vaarallista?

Päädyttiin kaverin vinkistä kokeilemaan niinkin yksinkertaista asiaa kuin naksutinkoulutusta.

Kosketuskeppi ja porkkana

Viuhti on kaksikosta selkeästi uteliaampi ja rohkeampi, joskin kavahtaa ihmistä enemmän kuin kaverinsa. Itseasiassa Tiuhtia on saanut jopa silitellä saunan lauteilla. Viuhtilta tulee kuitenkin piikkihanskasta heti, kun ihminen uskaltautuu sen henkilökohtaisen kuplan sisälle.

Viuhtin kanssa oli siis luonnollista aloittaa koulutus.

Tavoitteena minulla oli ensimmäisellä viikolla opettaa Viuhtille, että naksuttimen naksahdus meinaa namia, ja että hän saa naksahduksen sekä namin, kun koskee kosketuskepin pyöreää päätä. Jo ensimmäisellä kerralla tämä pieni fiksu sähikäinen ymmärsi syy-seuraussuhteen. Koulutussessiot ovat noin kymmenisen minuuttia, ja palkkiona toimii erittäin hyvin PrimaCatin kuivatut kana- ja kalanamit, jotka ovat Viuhtille ihan lottovoitto.

Nyt ollaan naksuteltu hurjat viisi kertaa tässä lähes kahden viikon aikana ja ollaan päästy siihen pisteeseen, että kissa seuraa kosketuskeppiä mielellään. Se ei saa enää ihan jokaisesta oikeasta askeleesta namia, vaan nykyään naksahduksen, joka lupailee namia kun tehtävä on suoritettu loppuun.

Lupasin itselleni videoida prosessin viikkotasolla, jotta voin sitten nyrjäyttää olkaniveleni kuopastaan onnitellessa itseäni… tai siis, nähdä kissan kesyyntymisen etenemisen. Lupasin myös itselleni päivitellä näitä kuulumisia tietenkin blogiin!

Ensimmäinen, lyhennetty “treenivideo” koskee meidän ihan ensimmäistä naksuttelutuokiota. Huomautan vielä, että naksuttelu ei ollut minulle ennestään tuttua ja saatan tehdä videoilla paljon, paljon virheitä esimerkiksi palkitsemisen kanssa… Näkyy siinä myös yksi piikkihanska-hetki: sen reaktio kosketukseen edestäpäin on usein räväyttää suoraan kynsillä ihmisen tassulle.

Tässä videolla siis opetellaan, että naksautus meinaa namia. On varsin tylsä video vielä.

1
Tags:

6 comments

  1. Pitäisköhän meillekin hankkia naksutin…? 😀

  2. Hieno, rohkaiseva postaus!

  3. Videon tylsyydestä olen täysin toista mieltä ja tahdon kysyä miten se sun olkanivel voi 😉 ? Tossahan oli vaikka kuinka edistystä, loistava idea !

  4. Hahahahaahha, vielä on paikoillaan. Ei nyt mitään huimia edistysaskelia ole otettu, mutta tässä viime viikolla Viuhti jo koski mua (epävarmasti toki) jalkaan! Välillä mennään taaksepäin (Viuhti yrittää "kaapata" kepin jos se on hänen mukavuusalueensa ulkopuolella) ja pitää ottaa rauhallisemmin, mutta edistystä on paljon. Jokainen kerta myös tuntuu auttavan siihen, että Viuhti on alkanut itse ottaa enemmän kontaktia ihmiseen. Tulee joka kerta kuikuilemaan kun vähänkin lähestyn kaappia jossa naksutinkeppiä pidetään 🙂 Tulee hyvä mieli hoitajallekin.

  5. Pistäpä huvikses seuraavaan Zooplussaan… Oli muistaakseni kyllä yksi Pesun varastollakin, jos kiinnostaa kokeilla 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *