Ajattelin tänään

Mikä kissa on arvokas?

Tänään 8.8. vietetään kansainvälistä kissapäivää. Se kuulostaa ehkä turhanpäiväiseltä kalenteripäivältä, jolloin voi jakaa söpön kissan kuvia omalla Facebook-seinällään, mutta sillä on syvempikin tarkoitus; vielä näin luojan vuonna 2019 kissoista luovutaan herkästi. Pahinta ei kuitenkaan ole luopuminen, vaan se kissan arvon vähäisyys sen omistajalle: ”Mihin tämän voi tuoda?” ja ”Voisinko tuoda tämän jo tänään?” kuullaan puheluissa monesti — vaikka kissa olisi ollut omistajallaan jo vuosia — ja pahimmillaan se kissa on kiinni teipatussa pahvilaatikossa, kun se tuodaan.

Luopuminen voi olla joskus täysin oikea vaihtoehto, mutta miksi kissan arvo on yhä näin vähäinen, ettei sille hankita edes kuljetuskoppaa? Meillä Suomessa ei ole niin pahaa ongelmaa kuin rapakon takana: USA:ssa eläimiä lopetetaan jopa neljä miljoonaa vuodessa sen vuoksi, että ihmiset ovat kyllästyneet pitämään niitä. Silti meillä on järkyttävä populaatiokissaongelma ja ihmiset ottavat lemmikin täysin harkitsematta tulevia kustannuksia tai elämäntilanteita.

Inhottavinta kissakoordinaattorin pestissä on kuitenkin se, että näen sen kaiken hädän ja avun tarpeen, mutta resursseja auttaa ei aina ole. Mikä kissa on avun arvoinen?

”Ette te voi kaikkia pelastaa”

Eutanasia on joissain tilanteissa ehdottomasti ainoa oikea, inhimillinen ratkaisu. Mutta on surullista, jos eläinsuojelupuolelta katoaa inhimillisyys ja aletaan katsoa vaan määrää hoidon laadun kustannuksella.

Vapaaehtoisen eläinsuojelun hoiviin tulleet kissat ovat usein eniten tämän avun tarpeessa. Yhdistykselle tulee kissoja niin kodittomina kodinvaihtajina, mutta myös valvontaeläinlääkärin ja löytöeläinten talteenottopaikan kautta, joskus poliisin ja sosiaaliviranomaisten kautta. Valitettavasti meillä ei ole mitään hätämajoitustilaa, mihin eläimiä saataisiin hoitolaolosuhteisiin, vaan ne kaikki menevät suoraan vapaaehtoisten koteihin. Tämä aiheuttaa kysynnän ja tarjonnan kohtaanto-ongelman: paikkaa vailla on jatkuvasti enemmän kissoja, kuin meillä paikkoja.

Miksi emme sitten priorisoi niitä, jotka saisivat helpoiten koteja? Tätä meiltä kysytään hyvin usein. Ymmärrän toki tämän mielipiteen: on helppoa tuomita toimintamme epäeettisenä, mikäli se ei johda mahdollisimman monen eläimen elämän pelastumiseen.

Emme me ole eläinten kaatopaikka

Minun mielestäni eläinsuojelutoiminta ei kuitenkaan ole eettisellä pohjalla, jos se tähtää helpoimpien tapausten valikointiin. Me olemme usein se viimeinen oljenkorsi niille eläimille, jotka tarvitsevat kipeästi toisen mahdollisuuden. Meidän tehtävämme on auttaa juuri niitä, jotka apua tarvitsevat. Tämän vuoksi oman priorisointini teen aina hädän ja avuntarpeen arvioinnilla.

Joskus se tarkoittaa sitä, että valvontaeläinlääkäri joutuu lopettamaan kissan joka on sillä hetkellä loukussa, tai joskus sitä, että omistaja etsii kodin itse eikä tuo kissaa meille. Me emme voi toimia eläinten kaatopaikkana: ohjaamme aina omistajaa etsimään uutta kotia myös itse. Me emme ole myöskään palveluntuottaja: eläinten uudelleensijoitus uusiin koteihin tähtää nimenomaan eläinten kannalta parhaaseen tilanteeseen. Tämä pidetään mielessä myös silloin, kun mahdollisesta eutanasiasta joudutaan päättämään.

”Eikö olisi parempi lopettaa nämäkin kissat, kun ne kuitenkin vievät paikan terveemmiltä?” on kysymys, johon joudun perustelemaan kantani todella monesti. Eutanasia olisi yksi vaihtoehto. Jos se on kissan kannalta ainoa oikea tulevan kärsimyksen välttämiseksi, silloin se on omistajan, valvontaeläinlääkärin tai eläinsuojeluyhdistyksen vastuulla tehdä. Mutta eläinsuojeluyhdistys ei ole olemassa sitä varten, että se joukkolahtaisi kissoja vain parempien tilastojen toivossa. Aina ne kesyt kodinvaihtajat eivät myöskään ole fyysisesti niin hyvässä kunnossa, kun kaikki uskovat niiden olevan: myös niihin palaa rahaa satoja euroja esimerkiksi munuaisten vajaatoiminnan, kilpirauhasen liikatoiminnan, hampaiden poistojen ja erilaisten tulehdusten (virtsatietulehdukset, korvatulehdukset jne) hoitamisen vuoksi.

Tämän vuoksi näen parempana laatuun, kuin määrään satsaamisen. Me otamme sisään ne tapaukset, joihin meillä on mahdollisuus, ja hoidamme ne parhaalla mahdollisella tavalla ilman eurorajoja — siihen saakka, kun se on kissan näkökulmasta järkevää sen tulevaisuutta ajatellen. Jokainen tapaus mietitään eläinlääkärin kanssa yhdessä erikseen ja tilannetta peilataan myös kissan tulevaisuuden tarpeisiin.

Rahaa ja tilapäiskotipaikkoja kuluu, mutta loppujen lopuksi voin olla ylpeä toiminnastamme ja arvoistamme. Olemme vuosien 2006-2019 aikana kotiuttaneet lähes 1400 kissaa uusiin koteihin. Valtaosa niistä on ollut entisiä populaatiokissoja ja villiintyneitä, kakkosluokan kansalaisia monelle. Meille ne ovat olleet kissoja, joille on elämässä jaettu paskat kortit heti alkuun.

Kukapa kissan hännän nostaa, ellei kissa itse?

Itse olen kokoajan ajatellut, että mitä läpinäkyvämpää ja vastuullisempaa toimintamme on, sitä enemmän se saa arvostusta myös ihmisiltä. PESU ry:n tunnettuus onkin kasvanut viimeisten vuosien aikana hurjasti. Tämä tarkoittaa myös sitä, että esimerkillämme on väliä.

Vaikka kansainvälistä kissapäivää vielä tarvitaan, että kissan arvo saadaan sinne minne se kuuluukin, niin koen, että olemme jo voiton puolella. Kiitos siitä kuuluu jokaiselle, joka on tässä muutoksessa auttanut kertomalla hyvistä toimintatavoista ja vaikka ihan maksanut yhdistyksen jäsenmaksun. Me emme olisi tässä ilman niitä vapaaehtoisia ihmisiä, jotka tekevät hartiavoimin töitä tilanteen muuttamiseksi, tai niitä, jotka levittävät tietoa eteenpäin.

Tästä on hyvä jatkaa.

8
Tags:

2 comments

  1. Avatar

    Kiitos. Hieno postaus.

    1. Riksu

      Kiitos, Ana! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.