Meillä ei ole ollut lähtökohtaisesti arkoja tai minun mielestäni käytöshäiriöisiä kissoja. Olen kuitenkin tavannut mielenkiintoisia kissapersoonia nyt jo muutaman vuoden ajan ja kissan käyttäytyminen kiinnostaa, varsinkin miten saisi esimerkiksi aran kissan kanssa kommunikoitua niin, että se alkaisi pikku hiljaa luottamaan ihmiseen.
Mielipiteeni amerikkalaisista ”tietokirjoista” on usein hyvin huono. Siksi suhtauduin varauksella tähänkin. Yllätyin kuitenkin positiivisesti lukiessani arvosteluja kyseisestä kirjasta – suurin osa niistä oli neljää tai viittä tähteä ja niissä korostettiin, kuinka lukijan ongelmat olivat pikkuhiljaa ratkenneet, kuin itsellään, tiettyjä tapoja muokatessa. Päädyin siihen, että 11 euroa sinne tai tänne ja hankin kirjan Kindleeni jo ihan uteliaisuudesta.
Starting From Scratch paneutuu yleisimpiin kissojen käytösongelmiin ja niiden ennaltaehkäisyyn sekä positiiviseen vahvistamiseen niiden ”hoidossa”. Lisäksi se pureutuu myös kissojen käyttäytymiseen ja siihen, kuinka ihminen voisi ymmärtää kissan mielenliikkeitä eniten.
Suurin asia, jota kirjassa nyt tähän mennessä (olen noin puolivälissä) on tullut eteen, on leikittäminen kissaterapiana. Leikittäminen sinänsä on tuttu asia arkuudenkin ”hoidossa” – leikin kautta kissa oppii, ettei se ihminen olekaan niin iso uhka – sekä myös tylsyyden hoidossa – mutta kirjailija itse käyttää nimitystä playtherapy. Hän myös korostaa, kuinka tärkeää oikeanlainen leikkiminen kissalle on ja kuinka usein sitä tulisi tehdä.
Miten sitten leikitään oikein?
Huvittuneena luin kirjaa, koska no, kukapa ei osaisi leikittää kissaansa. Huomasin kuitenkin kirjailijan kertomat yleisimmät virheet omassa leikitystavassani. Kun haluan leikkiä kissani kanssa, pyöritän pallon sitä kohti tai heitän hiiren sen viereen. Huiskalla tehdään hurjia liikkeitä ilmassa, että kissa kiinnostuisi siitä ja heilautellaan sitä naaman edessä.
Miksi tämä sitten on niin väärin? Kissa leikkii hioakseen saalistustaitojaan ja saalistaakseen – se on metsästäjä. Yllä kuvattu tilanne ei jäljittele millään tavalla sen pyydystämien eläinten käytöstä. Kissa ei ymmärrä, mitä haemme takaa. Se saattaa läpsäistä kuonon edessä liitelevää höyhenhirvitystä ärsyyntyneenä, jopa turhaantuneena. Se ei kuitenkaan laukaise sen saalistusviettiä – mikä saaliseläin tunkee itseään kissan suuhun?
Kissa saalistaa pieneläimiä – hiiriä, myyriä, päästäisiä – jotka usein kiinnittävät sen huomion kiitämällä poispäin sen näköalueelta tai näköalueen läpi. Miksi sitten heitämme leluhiirtä kissan viereen? Kissa ei ymmärrä, koska sille leluhiiri on kuollutta riistaa, mitä nakkaamme sen nokan eteen. Kissa saattaa välillä itsekseen heitellä lelua ympäriinsä kuin se tekisi luonnossa myös hiirelle tai päästäiselle – mutta ei leluhiiret meillä ikinä ole olleet isoja hittejä.
Kirjailija korostaa, että näitä interaktiivisia leikkituokioita tulisi pitää joka päivä noin kaksi, kestäen noin kymmenestä viiteentoista minuuttiin. Kissan vuorokausirytmin mukaisesti leikkihetket sijoittuisivat aamuun (esimerkiksi ennen töihinlähtöä) ja iltaan (juuri ennen nukkumaanmenoa). Lyhyet leikkihetket takaavat sen, että kissan elämänlaatu paranee, koska se ei turhaudu enää – samalla vähenevät myös turhautumisesta aiheutuneet käytöshäiriöt, kuten yöherättely ja aggressiivisuus. Leikkihetken jälkeen kissa tulisi ruokkia, jonka jälkeen se noudattaa normaalia päivärytmiään, pesee turkkinsa ja käpertyy nokosille.
Nyt kun asiaa ajattelen omalla järjelläni, ymmärrän ihan hyvin miksi meilläkin keksitään kaikkea pientä tingintekemistä. Meidän leikkihetket nimenomaan ovat tähän mennessä koostuneet siitä, että lelukopasta kaivetaan se yksi ainut ”onkilelu”, joka on vielä ehjänä, ja leijutellaan sitä ympäriinsä niin, että kissat pomppivat sen perässä ja vähvättelevät sille. Toki tämä aiheuttaa turhautumista, vaikka saavatkin ”saaliinsa” välillä kiinni. Pitänee alkaa kehitellä ideaa miten leikittämisen hoitaisi kaikkein fiksuiten viiden kissan taloudessa.
