Eilen oli surkea päivä. Olen miettinyt pääni puhki tässä edeltävän viikon, miten estäisimme parketin kostumisen, mikäli Neffi päättää pissata matolle. Vahvin ehdokas tällä hetkellä on vahakangas, jonka harsimme mattojen toiselle puolelle. Jotain tällaista täytyy kehittää, ettei tarvitse pistää parkettia remonttiin kun muutetaan pois.
Ajattelin, että tässä ollaan jo voiton puolella. Marraskuusta lähtien ollaan tätä tuskailtu, kiteitä, stressiä ja tulehdusta, ja nyt, kun asiat alkavat olla tolallaan, jälleen tulee takapakkia. Neffi ei ole yhtään virkeä enää, lähinnä hyvin kipuilevan näköinen. Osaan kyllä samaistua fiilikseen, olempa minäkin tuon taudin sairastanut muutamia kertoja. Sääli tulee pikkulikkaa, kun se kyhjöttää sohvan sarjalla ja närppii ruokaansa.
Eilen meinasi kamelin selkä katketa täydellisesti. Olin nostanut sohvalle (joka on nyt tällä hetkellä kirjahyllyjen peittämä, ettei Neffi pissaisi sinne) housut tätä päivää varten – ne ainoat, puhtaat housut jotka minulla tällä hetkellä oli. Illalla kahdeksan aikaan kuulin kun joku raapii sohvalla jotain. Tiesin jo katsomattakin, mitä sellainen ääni tarkoittaa. Housuilla oli pissat. Tuskastutti ja teki mieli rähjätä jollekin. Pyykinpesuainetta ei ollut, vaan se oli loppunut aiemmin päivällä. Onneksi siippa oli ihana, lähti kauppaan hakemaan sitä ja sain kun sainkin housut vielä kuivaksi täksi päiväksi, kiitos pesuhuoneen lattialämmityksen.
Ei Neffi sitä tahallaan tee, kyse on ihan siitä, että kipu yhdistyy laatikkoon. Teki mieli itkeä, kun tajusin että olen kissalle vihainen syystä, joka on loppupeleissä minun. Neffille väärä ruokavalio, stressi eläinlääkärikäynneistä, antibioottikuurin saamattomuus. Kaikki ovat ihan omaa vikaani.
Joskus sitä tekisi mieli vaan luovuttaa.
Minulta kysyttiin sunnuntaina, että miten jaksan tätä? Vastasin, että kun on pakko. Pissavaivoista selvitään, eikö? Kun vaan yritetään tarpeeksi ja etsitään ne oikeat keinot.