Olen taistellut nyt sisäisesti kirjoitanko, ja julkaisenko tätä tekstiä vai en. Henkilökohtaisuus eläinsuojelutyössä on jotain sellaista, mitä pyrin itse välttämään, ja tämä teksti menee todellakin henkilökohtaiseksi.
Kaikki me tiedämme, että eläinsuojelutyö on raskasta. Se ei ole ihme: eläinsuojelutyössä usein näkee vaan sen surullisen lähtökohdan. Eläimestä päästetään irti, kun se lähtee uuteen kotiin ja saa sen uuden elämän — sanomattakin on selvää, että meidän työmme keskittyy siihen huonoon tilanteeseen, jolloin myös oma näkökulma saattaa kallistua vahvasti negatiiviselle puolelle.
Huomasin itsessäni muutoksen vuosi sitten. Väsymyksen päälle tuli tietynlainen kyynisyys — en enää nähnyt positiivisia asioita vaan etsimällä etsin negatiiviset. Koin, että mitä tahansa teinkään, asiat eivät muuttuneet. Tunnistin väsyneeni ja ajattelin, että keväällä olisi levon aika. Lepo ei kuitenkaan auttanut. Oli aika kohdata itsensä kanssa silmästä silmään.
Tiedän, etten ole suinkaan eläinsuojelukentällä — tai elämässä ylipäätään — ainoa ihminen, joka kamppailee näiden asioiden kanssa. Siksi haluan jakaa tämän kokemuksen. Jotta se herättäisi edes yhden ihmisen ajattelemaan.
Kun hulluus tuli kutsumatta
Masennukseen liittyy tietynlaisia ennakkoluuloja: masentunut makaa vain sängyssä eikä jaksa ehdä mitään. Minä menin ja tein: tämän vuoksi varmaankin ajattelin, että olen vain väsynyt ja tarvitsen lepoa, kun värit maailmasta alkoivat haalistua. Olin väärässä — kun levon aika tuli suunnitellusti, vuosien käsittelemättömät ongelmat vyöryivät kuin lumivyöry. Olin hetken toimintakyvytön.
Minulla diagnosoitiin vaikea masennus ja olen syönyt masennuslääkkeitä nyt kohta vuoden. En koskaan ajatellut, että voisin olla masentunut, koska elämässäni asiat ovat koko ajan olleet hyvin; puoliso, eläimet, talo, vakituinen työpaikka jossa työskentely on hauskaa, ihanat ystävät ja lähipiiri. En myöskään kokenut kuormittuvani eläinsuojelutyöstä, vaikka se oli rankkaa — ennemmin koin, että se on elämäni henkireikä. Ja toden totta, näinhän se on ollut vuosia — yksi epäterve selviytymismetodi muiden joukossa.
En missään nimessä näe, että eläinsuojelutyö olisi masentumiseni syy. Se on toki ollut uuvuttavaa, ja uupuessa ihminen ei jaksa käsitellä elämänsä negatiivisia asioita vaan lykkää niiden käsittelyä, mutta todellinen syy on todennäköisemmin väärissä käyttäytymismalleissa, jotka monistuvat ja kasautuvat, ellei niitä korjaa. Stressi, väsymys, vääränlaiset käyttäytymismallit ja arjen kuormittavuus ovat yhdessä keittäneet pahanmakuisen sopan, joka oli pakko niellä keväällä 2019.
Jäin käytännön eläinsuojelutyöstä latailemaan akkujani lähes puoleksi vuodeksi. Kaikeksi onneksi olemme kehittäneet huikean tiimityöskentelymallin PESUn kissapuolelle, joka toimi paremmin kuin olisin koskaan osannut odottaa, ja sain aikaa lepäämiseen ja asioiden käsittelyyn. Kiitos siitä kuuluu jokaiselle kissatiimin jäsenelle.
Jos se olisi helppoa, kaikki tekis niin!
Vahvuuden taakse on helppo piiloutua. Asiat ovat vain asioita, jotka tarvitsevat tekijäänsä. Lepään sitten huomenna, ensi viikonloppuna, joululomalla, kesälomalla… Minun oli todella vaikea edes miettiä sairaslomaa eläinsuojeluhommasta tai puhumattakaan palkkatyöstä. Se on yksi ajatusvinoutumistani — pelkään, että muut pitävät minua laiskana ja saamattomana, jos en jatkuvasti työskentele.
Tämä on varmasti yleinen ongelma eläinsuojelupuolella. Sitä yritetään ratkaista hokemalla vapaaehtoisille ”ota taukoa”, ”muista levätä” ja ”älä vedä itseäsi piippuun, silloin et auta ketään”, mutta konkretia puuttuu. Vastuuntuntoinen ihminen tekee, mitä muut jättävät tekemättä tai kukaan ei ilmoittaudu hoitamaan, ja siitä syntyy itseään toteuttava ennustus. Jos et tee, koet syyllisyyttä, että et tee, sillä joku muu joutuu hoitamaan asian ja tiedät, että resursseja on ihan liian vähän.
Et voi muuttaa muita ihmisiä — voit muuttaa vain suhtautumistasi.
Tuttu mantra ei ole tekijöitä, ei ole resursseja, ei ole rahaa kuuluu joka kolkassa Suomea. Eläinsuojelutoimijat ovat monesti puun ja kuoren välissä ja toimivat lähes mahdottomissa olosuhteissa, sillä vapaaehtoinen eläinsuojelu toimii lahjoitusvaroin eikä toimijoita voida palkata — he tekevät toimintaa oman palkkatyönsä ohessa. Siihen ajatusmaailmaan kun uppoaa tarpeeksi syvälle, alkaa kokea että koko homma on vain sinun hartioillasi, koska et voi vaivata muitakaan tällä asialla, kun muillakin on niin paljon tekemistä.
Avaat silmäsi ja hengität, ehkä huomenna sä ymmärrät — vielä elossa oot
Vapaaehtoisuus on tämän homman rikkaus, mutta myös kirous. Millä saada vapaaehtoiset sitoutumaan ilman, että he kokevat vahvaa velvollisuudentuntoa? Miten saada heidät pidettyä hommassa ilman loppuunpalamista? Tekemistä on aina enemmän kuin tekijöitä. Tekeminen ei itsessään välttämättä edes palkitse, sillä näet siitä vain sen kurjan puolen.
Haluaisin herätellä eläinsuojeluyhteisöä koko Suomen laajuudella tähän. Vapaaehtoisen eläinsuojelutyön täytyy muuttua. Emme voi tuudittautua siihen, että kun aktiivit palavat loppuun, uusia saadaan revittyä jostain! Meidän täytyy aktiivisesti tukea vapaaehtoistemme jaksamusta ja opetella tekemään vapaaehtoistyötä uudella tavalla. En tarkoita stipendejä ja näkyvää kiittelyä vuoden lopussa, vaan toistemme tekemän työn arvostamista ja sitä, ettemme myöskään vaatisi liikaa keneltäkään, antaisimme tilaa toisillemme ja löytäisimme ongelmiin yhdessä ratkaisuehdotuksia.
Toinen viestini muille tekijöille on se, että te olette avainasemassa tämän muutoksen tekemisessä: tunnistakaa omat rajanne. Hyväksykää se, että kukaan ei pysty kaikkeen. Joskus asiat ovat myös ihmisten itsensä omalla vastuulla — te ette ole vastuussa jokaisesta kaltoinkohdellusta eläimestä. Opetelkaa rajaamaan tekemistänne ja kommunikoimaan ulospäin se, koska pystytte tekemään — kenenkään ei pitäisi olla jatkuvasti saatavilla.
Koska tämä saattaa olla monelle vain sanahelinää, tuttua työelämästä, olen tehnyt konkreettisen suunnitelman toteuttaakseni visiotani uudenlaisesta vapaaehtoistyöstä eläinten parissa. Tähän tulen keskittymään varsinkin vuonna 2020 — tulen kouluttamaan yhdistyksiä ympäri Suomen siihen, miten hommat eivät jäisi niin paljon yksittäisille henkilöille. Näin resursseja jää hätätilanteille. Tämä tarkoittaa toimintaohjeistuksia, verkostoitumista, mentorointia, pullonkaulojen etsimistä ja strategiaa. Tästä tulen kirjoittamaan myös enenevissä määrin blogissa.
Loppujen lopuksi me olemme täällä vain yhden elämän ajan. Vaikka se elämän kutsumus olisi eläinsuojelutyö, kuten minulla, meidän ei tarvitse rämpiä eteenpäin kuin mummot lumessa. Me pystymme tähän — yhdessä.
Viisasta tekstiä. Kiitos!