Varmasti jokainen tietää sen tunteen, kun haluaisi olla tuntematta mitään, varsinkaan negatiivista.
Jotkut meistä onnistuvat siinä hetkellisesti. Tunteiden lokerointi on varmasti tuttua niille, jotka työskentelevät aloilla, joissa heidän täytyy olla skarppina ja he ovat vastuussa isoista asioista, kuten ihmishengistä. Tunteet asetellaan sivuun — ne voi käsitellä myöhemmin, paremmalla ajalla. Nyt täytyy toimia.
Eläinsuojelussa toimivat vapaaehtoiset toimivat monesti samalla tavalla. Ylitsepursuavat tunteet käsillä olevasta tilanteesta asetetaan sivuun, jotta voimme toimia, purkaa sen tilanteen ja hakea eläimen turvaan tai järjestelemään ratkaisun. Ihminen pystyy uskomattomiin asioihin ja lähes ihmeisiin, kun niille on tarve.
Mutta mitä, jos niitä tunteita ei koskaan käsittele?
Tunteisiin hukkuu
Kun tilanne on käsillä, ja tunteet ovat ottaa vallan, on usein helpompaa kieltää itseltään negatiiviset ajatukset tai asioiden märehtiminen. Joskus isossa kiireessä sitä ylipäätään haluaa sammuttaa kaikki tunteet.
Se on helpompaa, ja auttaa sillä hetkellä asioiden sujumista.
Itse ajattelen lokerointia asioiden ytimeen katsomisena. Jätän pois omat tunteet asian ympäriltä ja keskityn faktaan, asiaan. Se helpottaa esimerkiksi objektiivisten päätösten tekemistä.
Lokerointi on hyödyllinen taito, varsinkin kun käsissäsi on vaikkapa orpoja kissanpentuja, jotka kärsivät kaikki eri tasoisesti vatsavaivoista. Tunteisiin hukkuu, vaikka tilanne vaatii kuitenkin välitöntä reagointia.
En voi sulkeutua makuuhuoneeseen itkemään maailman epäreiluutta, jos ne pienet elämänalut tarvitsevat minua.
…mutta ne täytyy käsitellä
Se, mitä itse kuitenkaan en tajunnut edes tekeväni, oli tunteiden käsittelemättä jättäminen. Laitoin ne laatikkoon ja laatikon arkistoon. Ja se oli siinä.
Kun lähdin päivystyksestä tyhjän kuljetuskopan kera, itkin autossa ja sitten suuntasin katseen tulevaan. Tässä nyt kävi näin; nyt en anna sen tapahtua enää kenellekään tai millekään muulle.
Sinänsä kunnioitettava ajatus, mutta ei kovin realistinen; kaikki asiat kun eivät ole meidän käsissämme.
Ennen pitkää niitä laatikoita oli niin paljon, että komeron ovi ei mennyt enää kiinni. Se aiheutti sen, että ovella oleva pino kaatui päälleni, ja elämä oli hetken kestämätöntä. Kaikki vuosien lokeroidut asiat vyöryivät päälle, aiheuttivat voimakkaan syyllisyyden tunteen ja menetin toimintakykyni. Katsoin kaikkea negatiivisuuden vääristyneen linssin läpi.
Lokerointi on hyödyllinen taito, mutta tunteet täytyy kokea ja purkaa ennen pitkää. Niitä ei voi lokeroida loputtomiin. Lokerointi auttaa meitä toimimaan haastavassa tilanteessa, mutta kun tilanne on ohi, pitää antaa itselle aikaa ja tilaa tuntea ne negatiivisetkin tunteet. Tyhjentää se komero, että sinne mahtuu, jatkossakin.
Loputon työmaa
Me vapaaehtoisessa eläinsuojelussa emme usein pääse käyttämään työssäohjauksen palveluita, koska siihen ei ole osoittaa resursseja. Meille siitä olisi kuitenkin hurjasti hyötyä (no, oikeastaan aika monella alalla siitä olisi).
Vapaaehtoinen eläinsuojelu monesti perustuu velvollisuudentunteelle ja vastuulle. Koemme, että olemme vastuussa kaikesta ihmisen aiheuttaman pahan torjumisesta niille kymmenille tuhansille yksilöille, sillä niin pieni osa ihmisistä pystyy auttamaan. Käytämme lokerointia, koska emme kestä sitä vastuuta ja surua, mitä kohtaamme eläinsuojelutoiminnassa. Sillä me pystymme usein ihmeisiin, mutta ennen pitkää ne ihmeet kuluttavat kaiken jaksamisemme.
Etsikää ystäviä ja verkostoitukaa. Käykää läpi surullisia, paskoja, ja niitä maailman mahdottomimpia tilanteita heidän kanssaan. Kuunnelkaa, kun joku muu tarvitsee sitä. Ja muistakaa, että joskus on kuitenkin ihan ookoo ottaa pari päivää itselleen ja kokea ne tunteet täydessä vahvuudessaan.
Että sitten jaksaa, kun taas tarvitaan.
Postauksen kuvissa esiintyy niin rakas Jujube, joka nukkui pois kesäkuussa 2020. Eutanasiapäätös oli ainoa oikea hänen kohdallaan, mutta syyllisyys on silti jotain kestämätöntä.
Lue lisää:
» Tunteen kohtaaminen (Suomen Mielenterveysseura)
Kiitos tästä tekstistä. Löysin tämän nyt, kun oma hutipissailijakissani lopetettiin 3,5 vuotta sitten. Hänen hutipissailun loppuminen oli monen vuoden prosessi, enkä tehnyt siinä läheskään kaikkea niin hyvin kuin nyt ymmärrän, että olisi pitänyt tehdä. Ja nyt sitten elänkin suunnattoman syyllisyydentunteen varjossa joka päivä siten, että se vaikuttaa jopa työkykyyni. Ehkä jatkossa olisi tosiaankin hyvä antaa omille tunteilleen ja inhimillisyydelleen tilaa. Teemme eläinten kanssa niin paljon virheitä. Sen kanssa on välillä vaikea elää.