Montako kissaa on hyvä määrä?

Fun fact: tämän postauksen alkuperäinen otsikko oli Crazy Catlady Starter-Kit. 

Mutta ihan tosissaan, olen miettinyt tätä pitkään. Varsinkin kun meille alkoi tulla hoitokissoja, ja sittemmin kun lähdin kissakoordinaattoriksi. Mikä on hyvä määrä kissoja?

Esimerkiksi kesällä julkaistu John Bradshawn hyvin tieteellinen (toim. huom: sarkasmia ilmassa) tietokirja Kissan mieli on sitä mieltä, että on silkkaa kidutusta pitää enemmän kuin yhtä kissaa. Että kissat kuulemma loppujen lopuksi inhoavat muita kissoja niin paljon, että oppivat parhaimmassa tapauksessa vain sietämään kaveriaan.

En ole lukenut kirjaa, mutta täytyy kyllä sanoa, että I beg your pardon? Kyseinen mies kun on käyttäytymistutkija yliopistolla, ja ilmeisesti ihan arvostettu työssään. Miten hän voi perustaa väitteensä – anteeksi, kokonaisen KIRJAN – neljän kissan otannalle?

Kolme. Kolme on just hyvä määrä kun katsotaan telkkua, sanoo Hertz, Ram ja Mörri.

Yksi kissa vai kaksi kissaa?

Itse otin ensimmäisen kissani ainoaksi kissaksi. En ajatellut asiaa niin paljon Neffin tullessa, vaan oli hyvin luonnollista ottaa yksi kissa. Kaksi kissaa tuntui hyvin isolta sitoumukselta niin rahallisesti kuin myös ajallisesti.

No, Mörrihän meille muutti vain pari kuukautta Neffin jälkeen. Niiden parin kuukauden aikana, mitä Neffi ehti meillä olla yksin, huomasi kyllä että se kaipasi kaveria. Yöllä kuului naukumista kun pieni kissa ihmetteli, miksi ihmiset eivät leiki hänen kanssaan. Kissa oli käytännössä jatkuvasti jomman kumman meistä ihmispalvelijoista lähettyvillä: sylissä, pöydällä, jaloissa, aina puskemassa ja hakemassa huomiota. Kun tarkemmin ajattelee tuota ajanjaksoa, olisihan se pitänyt silloinkin jo tajuta.

Kyllä kissa vaan kaipaa sen lajitoverin, joka ymmärtää häntä: ihan eri tavalla kissa puhuu toiselle kissalle, kuin ihmiselle.

Kun Mörri muutti meille, Neffistä tuli ikionnellinen. Se nukkui jatkuvasti Mörrin lähellä (jo ensimmäisenä päivänä!), pesi tullutta pienokaista ja myös arasti haastoi sitä vähitellen hippa- ja painileikkeihin. Mörrille oli selkeästi myös erittäin hyvä, että meillä oli valmiiksi jo sosiaalinen kissa; se edesauttoi sen luottamusta ihmisiin.

Tilanne tasoittui, kun pennut kasvoivat aikuisiksi kissoiksi. Ne oppivat myös itsenäisiksi eivätkä enää nykyään ole niin toistensa perään, vaikkakin joskus ne löytää vielä pesemästä toisiaan. Ne eivät kuitenkaan enää nuku yhdessä kasassa kuten pentuna, vaan molemmilla on ihka omat ja usein tarkoin vahditut nukkumapaikat.

Loppujen lopuksi kaksi kissaa ei ole ajallisesti iso sijoitus: kissat yleensä viihdyttävät toisiaan erinomaisella tavalla. Rahallisestikaan en ole isompaa eroa huomannut. Olen hyvin tyytyväinen päätökseeni hankkia Mörri kaveriksi Neffille, ja ylipäätään siitä että loppujen lopuksi otin sen kaksi kissaa lyhyellä väliajalla. Molemmista on kasvanut sosiaalisia aikuisia, jotka hyvin ottavat myös uudet kissat laumaan mukaan.

Yhden kissan ongelma

Itse vertaisin pennun ottamista pentueesta ainoaksi kissaksi samanlaiseen tilanteeseen, mitä vaihto-oppilasvuosi maailman toisella puolen yksin voi olla. Vaihto-oppilaana ihminen muuttaa vieraaseen kulttuuriin ja joutuu mahdollisesti oppimaan uuden kielen täysin itsekseen, vailla tukiverkkoa. Vieras kulttuuri aiheuttaa joillekin pahan kulttuurishokin ja vie toimintakyvyn, joillekin taas se aiheuttaa mielettömän sosiaalistumisen tulvan ja innon oppia vieraasta kulttuurista lisää. Kissanpennulle tilanne taas on vielä vieraampi, koska se ei osaa valmistautua muutokseen millään tavalla. Se sysätään tilanteeseen, jossa sen on vain pärjättävä omillaan.

Jokainen kissa on erilainen persoona, eikä tietenkään voida sanoa, että kaikki kissat reagoisivat samalla tavalla! On olemassa myös niitä kissoja, joita muut kissat eivät kiinnosta lainkaan tai jotka lähes vihaavat muita kissoja alusta alkaen. En näe mitään syytä, miksi silloin kissaa täytyisi pakolla luovuttaa perheeseen, jossa on muita kissoja tai kaverin kanssa. Kissalla voi tällöin olla parempi yksin.

Lähtökohtaisesti en kuitenkaan haluaisi ajatella varsinkaan pentukissaa yksinäisenä kissana.

Häiriökäytöstä vai luonnollista käyttäytymistä?

Kissa on aktiivinen eläin, ja jos siltä kielletään metsästys, aktiviteetti, mihin luonnollisesti lähes kaikki kissan energia purkautuu, se tarvitsee vaihtoehtoisia tapoja purkaa energiaa. Omistajalta kuitenkin usein unohtuu, että hänen koulunkäyntinsä/töissäkäyntinsä lisäksi hän käy kaupassa, kavereiden luona, ulkona ja kaiken tämän aikana kissa on yksin, neljän seinän sisällä, miettimässä mitä sitä tekisi. On omistajan velvollisuus myös keksiä virikkeitä ja ajankulua kissalle, joka muuten joutuu olemaan yksin. Kissasta ei saa sisustuselementtiä tai sohvatyynyä, kuten ei koirastakaan. Kun koiran kohdalla puhutaan eroahdistuksesta, kissan kohdalla tuumataan, että se on vaan ilkeä luonteeltaan tai protestoi. No, kaippa eroahdistusksesta voisi puhua jonkintasoisena protestoimisena.

Tietenkin virikkeettömyys ja yksinäisyys jossain kohtaa alkavat purkautua ”käytöshäiriöinä” tai jopa ahdistuksena. Tällaisia oireita ovat muun muassa käsien/jalkojen saalistus, herättely yöllä (itkeminen), hutipissailu/-kakkailu, väärien paikkojen raapiminen, merkkailu, huomionhakuisuus (varsinkin takiaiskiinnitys)… Yleensä omistajat alkavat hoitaa oiretta syyn sijaan, ja kun se ei tuota tulosta (tai häiriökäytös korvautuu toisella), lemmikistä halutaan luopua. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen saanut noin vuotiaasta kissasta puhelun, missä siitä halutaan luopua edellämainittujen syiden vuoksi.

Usein nämäkin ongelmat ratkeaisivat hankkimalla kissalle kaverin, jonka kanssa rymytä ja purkaa energiaa. Mutta mitä vielä, eihän kissa ole laumaeläin?!

Laumaeläin?

Tässä tapauksessa kissa on mielestäni yksi väärinkäsitetyimmistä eläimistä ikinä. Siinä missä koira perinteisesti ajatellaan laumaeläimenä ja samoin susi, kissa on jostain syystä aina ollut ihmisten mielissä yksinäinen eläin. Mutta eihän se näin luonnossa mene.

Kissan sukulaisetkin viihtyvät laumassa ihan vapaasta tahdostaan. Leijonalaumassa on uroksen lisäksi useita naaraita, joskus jopa muita uroksia. Vaikka tiikerit ovat pääasiallisesti yksineläjiä, on huomattu että myös niille syntyy pieniä laumoja sukulaissuhteiden kautta. Paras esimerkki kuitenkin nykyisen kesykissamme lajitoverin tarpessta on mielestäni Suomenkin iso ja yleisin eläinsuojelullinen ongelma, (villiintyneet) kissapopulaatiot. Niissä kun saattaa elää täysin sulassa sovussa vapaaehtoisesti jopa 50-100 kissaa samalla, usein melko pienehkölläkin, reviirillä. Populaatiokissat ovatkin tässä suhteessa helpompia sijoitettavia tilapäiskoteihin, koska voidaan varmuudella sanoa, että ne ovat aiemmin tulleet muiden kissojen kanssa hyvin toimeen. Muuta helppoa niissä yleensä ei olekaan.

En menisi sokeasti väittämään kissaa laumaeläimeksi, mutta olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kissa elää luonnollisesti pienissä perhelaumoissa ja tarvitsee lajitoveria, varsinkin sosiaalinen ja sosiaalistunut pentu, joka muuttaa uuteen talouteen.

That boat sailed already…

Tässä vaiheessa usein ihmiset alkavat miettiä kissalleen lajitoveria. Kannattaa kuitenkin muistaa, että vaikka kissa sitä lajitoveria varsinkin alkuun tarvitsisi, se on erittäin reviiritietoinen eläin.

Kissan reviiritietoisuus kehittyy yleensä noin 2-3-vuotiaana. Siinä iässä se alkaa luonnollisesti vakiinnuttaa reviiriään ja ”omistaa” sen. Jos kissa ehtii tähän kehitysvaiheeseen ja on yksin vielä sen jälkeenkin, se on huonompi enää hyväksymään mitään kissakaveria. Joillekin kehitysvaihe tulee jo vuoden iässä, kun taas jotkut kissat hyväksyvät minkä tahansa kaverin vielä 10-vuotiaana, vaikka olisivat koko elämänsä eläneet yksin.

Täytyy muistaa, että jokainen kissa on yksilö, eikä pennun ottaminen laumanjatkoksi aina ole se ainoa oikea tapa; joskus se voi olla myös täysin väärä tapa. Kissa, joka on asunut aiemmin multikissataloudessa tottuu yleensä paremmin myös uusiin kissoihin. Ensisijaisesti, jos kissalleen etsii kaveria, tulisi ajatella enemmän sen luonnetta kuin ikää. Mitkä luonteenpiirteet tukevat jo talossa olevan kissan luonnetta, eivätkä sotisi sitä vastaan? Meillä majailevat pennut Mandi ja Riepu ovat erinomainen esimerkki: temperamentiltaan ne ovat täydet vastakohdat. Mandi (eli Tuhina) on rauhallinen ja mietiskelevä, kun taas Riepu tekee ensin, ajattelee sitten. Ne kuitenkin pennuista tulivat parhaiten toimeen. Riepu kunnioittaa Mandin rajoja, ja Mandi välillä innostuu Riepun riehakkuudesta leikkimään enemmänkin. Jokaiselle kissalle tulee löytää sellainen kaveri, jonka kanssa kemiat kohtaavat.

Meillä oli joskus vähän enemmän vilinää.

Missä menee raja?

Jos harkitset kissan ottamista, etsi joko sellaista kissaa, joka on tottunut olemaan yksin, tai on muita kissoja kohtaan epäsosiaalinen TAI hanki suosiolla kaksi kissaa (jotka ovat joko tottuneet jo toisiinsa tai molemmat tulevat talouksista, joissa ovat tottuneet muihin eläimiin ja muuten mätsäävät luonteidensa puolesta). Edelleenkin korostan, että jokainen kissa on yksilö, eikä voi yleistää että kaikki yksilöt tulisivat toimeen vaikka olisivatkin tahoillaan tottuneet useampaan kissaan. Se on myös kissakemioista kiinni – jotkut kissat eivät vaan pidä toisistaan.

Meillä on nyt kolme omaa kissaa ja siinä kulkee oman laumani raja – tällä hetkellä. Vaikka useampikin pennuista oli jäädä meille jossain vaiheessa, tein itseni kanssa jälleen keskustelun, että onko minulla resursseja tarjota niille se koti, mitä ne vaativat. Tulos oli, ettei ole. Varmasti ne pennut olisivat meillä onnellisia aikuisinakin kissoina, mutta resurssini muiden autettavien otusten kanssa vähenisivät ja olisi useampi kissa, jonka eläinlääkärikuluista olisin vastuussa itse.

Hoitokissoja meille tulee nykyään satunnainen määrä, en jaksa heittää absoluuttista lukua. Vedän rajan omien kissojeni käytöksen ja oman jaksamiseni mukaan. Tällä hetkellä reviirillä tulee hyvin toimeen kuusi aikuista kissaa ja pennut, mutta en usko että tilanne on aina sama – joku kissa voi olla egoltaan niin suuri, että määrä voi joskus rajoittua yhteensä neljäänkin. Kun käytös muuttuu, aletaan määrää tietenkin vähentää. Jokainen totutustilanne tehdään niin hitaasti kun voidaan, välttääkseen kissojen stressiä ja myös omaa stressiä kissojen toimeentulosta.

En sano, että meillä on nyt ideaalitilanne. Mitä vähemmän lauma vaihtuu, sitä parempi ja stressittömämpi kissalle. Toisaalta taas, mitä enemmän lauma vaihtuu, sitä helpommin kissat suhtautuvat muutoksiin. Tässäkin kultainen keskitie varmasti on se paras lähtökohta, ja huomioon tulee ottaa kissojen erilaiset persoonallisuudet ja niiden yhteensopivuus.

Ihanaa on ollut nähdä, että meillä jokainen kissa pesee muita kissoja vuorollaan: Neffi varsinkin on se joukon kana-emo, joka käy jokaisen vuorollaan pesemässä. Se kertoo siitä, että kissat ovat laumaantuneet ja lauma toimii 🙂