Siinä se oli vielä vartin myöhemminkin ja seuraili katseellaan jälkikasvunsa huitomista, ninjapotkuja, kuperkeikkoja ja vaanimista. Minä olin lähinnä välttämätön paha, mutta kun en kiinnittänyt mutsiin mitään huomiota, se jatkoi mielellään lonkan vetämistä.
Voin ihan avoimesti myöntää, että kun meille tulee villiintynyt emokissa, keskityn täysin pentuihin. Mamman suuhun ei tarvitse sulloa väkipakolla matolääkettä tai sen kynsiä leikata. Nisiä ei tarvitse olla jatkuvasti räpläämässä. Parhaaseen tulokseen pääsee, kun unohtaa koko kissan olemassaolon ja keskittyy pentujen hoitoon – trust me, siinäkin on jo aika moinen homma. Pentujen käsittely on alkuun usein haastavaa, jos emo on suojeleva, mutta eipä niitä pesästä tarvitsekaan ryöstää 2-viikkoisina. Itse odottelen usein siihen asti, kunnes ne itse pesästä kömpivät pois, jos kaikki on päälipuolin hyvin. Toki pesä täytyy tarkastaa vähintään päivittäin niin, ettei mitään hälyttävää näy. Välttämättömät lääkitykset voi hoitaa villiintyneiden kanssa usein ihan lahjomallakin.
Siksi mun ymmärrykseen ei yksinkertaisesti vaan käy se, että miksi edelleen on vallalla käsitys, että villiintyneen emon pennuista tulisi automaattisesti villiintyneitä.
Kissan sosiaalistuminen ei rajoitu yhteen kauteen
Lähes vuosi sitten kuuntelin Helena Telkänrannan luentoa kissoista Riihimäellä. Telkänranta on arvostettu käyttäytymistutkija ja sen, miten hän on sen täydellisesti ansainnut, kuulee kyllä hänen luennoillaan, sillä ne ovat loistavia – suosittelen ihan jokaiselle kissaihmiselle.
Tiede ei tiedä kaikkea, eikä siihen ole tarkoituskaan uskoa sokeasti. Tälläkin luennolla puhuttiin siitä, miten paljon alkuajan ympäristö vaikuttaa pentuihin, ja ylipäätään sosiaalistamisesta. Kissanpennun sosiaalistamiskausi on noin 2-7 viikon iässä. Se ei lopu tasan seitsemään viikkoon, vaan jatkuu yksilöllisesti vähemmän aikaa tai kauemman aikaa. Sosiaalistamiskaudella tarkoitetaan sitä, että kun tässä iässä pentu oppii johonkin, se tunnistaa sen myös myöhemmin elämässä. Kotikissan elämässä näitä asioita ovat mm. muut kissat, koirat, ihmiset, erilaiset kodin laitteet kuten vaikkapa imuri tai kamera.
Oppiminen ei kuitenkaan lopu sosiaalistumiskauden hiipumiseen. Kuten ihmisetkin, kissatkin voivat oppia erilaisiin asioihin kokemusten kautta. On kuitenkin faktaa, että sosiaalistumiskaudella jos kissa oppii johonkin, se saa paremmat eväät elämään kuin sellainen, joka ei sosiaalistu näihin asioihin.
Tähän vedotaan usein syynä, kun villiintyneitä kissoja pyydystetään ja lopetetaan. Kissa ei ole pienestä pitäen oppinut ihmiseen, ja monien mielestä se ei voi enää oppiakaan. Itse koen, että tiede ei vielä osaa selittää tarpeeksi kissan pääkopan sisäistä maailmaa: tiede nimittäin on sitä mieltä, että sosiaalistumiskauden ulkopuolinen oppiminen aiheuttaa sen, että kissa kesyyntyy yksittäisille ihmisille, mutta kokee ylipäätään ihmisen ahdistavana. Tällainen maailmankuva on taas isossa ristiriidassa sen kanssa, mitä itse olen villiintyneiden kissojen kesyyntymisen kanssa saavuttanut.
Onnellinen lapsuus vai aikainen erottaminen?
Tiedän eläinsuojelukentälläkin olevan monia sellaisia ihmisiä, jotka ottavat vastaan villiintyneistä nimenomaan vain pentuja, koska edelleen ajatellaan, että vain pentu kesyyntyy. Emoa ei joko edes yritetä loukuttaa, tai se lopetetaan loukkuun, jolloin pennut kasvatetaan orpoina.
Riihimäellä järjestetyllä Telkänrannan luennolla puhuttiin myös tästä. Moni yhä edelleen pelkää, että emo esimerkillään – vihaamalla ihmistä – opettaa pennut samaan ja niitä ei saa ikinä kesytettyä. Nähdään siis, että emokissa on varsinainen riski pennuille ja jopa niiden loppuelämälle.
Telkänranta vastasi tähän omasta mielestäni varsin hyvin: esimerkin kautta. TESY:llä eli Turun eläinsuojeluyhdistyksellä on hoitola, missä toteutettiin onnistuneesti villiintyneen pentueen kasvattaminen kotikissoiksi. Muistaakseni Helena Telkänranta suunnitteli pentueelle käsittelyaikataulun, ja pentujen käsittely ajoitettiin aina siihen hetkeen, kun emo söi päivän ateriaa. Imettävä kissa on aina nälkäinen, ja ruoka toimii erinomaisena motivaattorina. Lisäksi kissaemolle on luonnollista jättää pennut pesään siksi aikaa, kun se saalistaa ruokaa.
Emo houkuteltiin ruokintojen ajaksi toiseen huoneeseen, niin ettei se näe pentuja tai pennut sitä. Sen jälkeen pentuja sosiaalistettiin, niiden kanssa leikittiin ja ne pääsivät tutustumaan ihmiseen ilman emon negatiivista reaktiota. Pennuista kasvoi täysin sosiaalisia ja rohkeita pieniä kissanalkuja. Valitettavasti en osaa sanoa, mitä esimerkin emolle tapahtui kun pennut kotiutettiin.
Tämä sama on täysin mahdollista toteuttaa kotiolosuhteissa. Siihen ei välttämättä tarvita edes toista huonetta. Meillä oli erinomaisena alkueristyspaikkana sauna, jossa emo sai olla piilossa, kun pennut houkuteltiin pesuhuoneen puolelle leikkimään ja syömään. Kun emoa ei ole yritetty lähestyä, se ei ole myöskään antanut esimerkillään ymmärtää, että ihminen on vaarallinen.
Ja kappas, se itsekin on tässä ihan vahingossa kesyyntynyt. Avainsanana voidaan mainita luottamussuhde, joka on syntynyt, kun se on saanut olla rauhassa.
Loppuelämä sisäkissana
Villiintynyt kissa on usein onnellinen sisäkissa. Se on viettänyt koko elämänsä ulkosalla ja nähnyt nälkää, pelännyt kaikenlaista ja yrittänyt vain selvitä. Yleensä ne eivät edes kaipaa ulos. Sisällä kun tuo palvelu pelaa paljon paremmin – ruoka kannetaan nokan eteen, ihmisiltä saa mahdollisesti herkkuja ja huomiota, eikä tarvitse enää pelätä. Positiivisella vahvistamisella pääsee kissojen kanssa erittäin pitkälle.
Meidän mamma Sicily aloittaa varsinainsen opiskelunsa vasta, kun pennut lähtevät uusiin koteihin. Tavoite on saada se ymmärtämään, ettei ihminen, tuntematonkaan, ole paha asia. Siihen asti tehdään töitä pentujen kanssa, ja luodaan sitä hiljaista ystävyyssuhdetta, joka on tärkeä saada luotua sinne alle. Kun se on valmis, usein leikki ja herkut ovat kivoja vaikka ihminen onkin samassa huoneessa. Ja sen jälkeen voi ehkä tulla jo vähän puskemaan… tai kehrätä?
 |
| ”No kyllähän täällä ruokaa saa.. ja hyvät nukkupaikat.” – Sicily |
PESU eli Pirkanmaan Eläinsuojeluyhdistys, missä itse toimin varsin tiiviisti, on pitänyt jo vuosia villiintyneiden kissojenkin puolta. Samoin Turussa toimiva Dewi ry on pyhittänyt lähes koko toimintansa näiden populaatiokissojen auttamiseen ja uusien kotien etsimiseen.
Hienoa työtä, onnittelut!